Jakamisesta ja opettamisesta

Teatteri Benjihyppy on hyvää vauhtia matkalla kohti kesän esitystä. Ryhmä alkaa nyt maaliskuun alusta harjoitella kaksi kertaa viikossa. Tämän lisäksi kirjoittamisen, ohjaamisen, äänisuunnittelun ja visuaalisuuden vastuuryhmät pitävät omia kokoontumisiaan. Itse vedän kirjoitusryhmää – olemme tavanneet kolme kertaa, ja hienoja tekstejä ja ideoita on syntynyt jo roppakaupalla! Olen teettänyt ryhmäläisillä varsin työläitä ja haastavia kotitehtäviä, mutta tuotokset ovat kerta toisensa jälkeen ylittäneet odotukseni.

Tulevan esityksen merkittävin ero aiempaan produktioomme on se, että Vähän niinku benjihyppy oli selkeästi minun kirjoittamani teksti, vaikka sen pohjana toimikin ryhmän nuorilta poimittu materiaali. Nyt toivon, etten itse joutuisi varsinaisesti kirjoittamaan sanaakaan tulevasta näytelmästä, vaan kaikki olisi kirjoitusryhmäläisten käsistä lähtöisin. Tahdon, että se on sataprosenttisesti heidän kieltään ja aihemaailmaansa, vaikka toki autan kokonaisdramaturgian hallinnassa ja materiaalin valikoinnissa ynnä muussa. Toivon, että kirjoitusryhmäläiset löytävät reittejä omiin kiinnostuksenkohteisiinsa ja ilmaisutapoja niille, sekä toisaalta oppivat jakamaan niitä, etsiytyen kohti yhteisiä aiheita, jotka koko ryhmä pystyy kokemaan omakseen.

Jakaminen ja yhteisten kokemusten etsiminen onkin yksi Teatteri Benjihypyn avainasioista ja periaatteista. Eräs sen ilmenemismuodoista on ikäryhmien välinen kohtaaminen. Teatteri Benjihypyn tulevassa esityksessä kuuluu nuorten ääni, ja kohdatessaan eri-ikäisiä katsojia se toimii kommunikaationa, keskusteluna ja mielipiteiden ja näkökulmien vaihtona sukupolvien välillä. Itse näen, että tämä toteutuu myös teatterin sisäisessä toiminnassa, jossa on läsnä kaksi eri ikäpolvea – me kolmikymppiset teatteriammattilaiset ja yläaste- ja lukioikäiset nuoret. Teatteri Benjihyppy on muiden asioiden ohella myös sukupolvien välisen yhteyden paikka – kehys, jossa yhdessä tehty taide toimii jakamisen ja kokemusten vaihdon välineenä. Tämä oli mielestäni näkyvissä jo Vähän niinku benjihyppy -esityksessä. Koen, että se oli näytelmä sekä minun aikoja sitten päättyneestä nuoruudestani että ryhmän parhaillaan meneillään olevasta nuoruudesta.

Vaikka me neljä aikuista ammattilaisvetäjää olemme eräänlaisten opettajien asemassa Teatteri Benjihypyssä, koen itse, että meillä on itsellämmekin paljon opittavaa ryhmän nuoremmilta jäseniltä. Tulevan näytelmän kirjoitusprosessin ja kirjoitusryhmän vetämisen tiimoilta olen pohtinut tätä varsin paljon. Olen sitä mieltä, että omasta kokemuksestani ja ammattitaidostani huolimatta en varsinaisesti voi kädestä pitäen opettaa, miten kirjoittaa, koska tarkoitus ei ole, että ryhmäläiset kirjoittaisivat niin kuin minä kirjoittaisin. Itse asiassa toivon, että heidän ratkaisunsa yllättäisivät minut – että saisin tekstien äärellä ahaa, näinkin voi kirjoittaa -kokemuksen. (Täytyy sanoa, että näin on käynytkin jo muutaman kerran.) Voin toki antaa esimerkkejä, ennakkotapauksia, tietoa, työkaluja ja kirjoittamista helpottavia vinkkejä. Voin tyrkkiä siihen suuntaan, mihin teksti tuntuu olevan menossa. Voin kertoa omia kokemuksiani ja hyviksi havaitsemiani työtapoja. Voin kysyä, mitä tekstistä on tarkoitus välittyä ja vastata, välittyykö se minun mielestäni, vai välittyykö siitä jotain muuta. Voin tehdä havaintoja rakenteesta ja muodosta. Mutta sanan varsinaisessa merkityksessä en voi opettaa ketään kirjoittamaan, sillä kirjoittaminen on aina yksilöllistä, itsestä lähtevää. En voi opettaa sinulle, miten olla sinä; siksi en voi myöskään opettaa, miten kirjoittaa sinuna.

Juho
Teatteri Benjihypyn dramaturgi