Loistefestarit oli viime viikolla, mitä ihmettä siitä on nyt vuos ku me esiinnyttiin Kanneltalon järkyttävän pienellä lavalla. Siitä on vuos ku Nella taas ajo ykspyöräsellä lavan läpi. Mul on nii ikävä näit muistoja. Ilman Loisteseen lähtemistä me ei oltais välttämättä nyt tässä ja entä jos me ei oltaiskaa päästy Teatrikseen. Teatris olis voinu olla meijän vika yhteinen "Vähän niinku benjihyppy" ja meijän vika benjihyppy me saatiin hypätä Kansallisteatterin isolla näyttämöllä, joka on hienompia asioita mitä mä oon koskaan tehny. Mua melkeen alkaa itkettää ku aattelen meijän Kansallisteatterin, teateris-ja loistefestareitten esityksiä, meijän benjihyppyjä. Etenki yks esitys jäi mun mieleen hirmu vahvasti! En muista päivämäärää en melkeen kuukauttakaa mutta se ei oo pointtina. Esityksen kohtaus, jossa Eeva (eli Veera) jätetään yksin hylättynä lehtikioskille. Veeralla oli erinnäisistä syistä tunteet muutenki vähä pinnassa, joten Veeran itku (joka mainiosti sopi kohtaukseen) sai kaikki jotenki pysähtymään ja seuraavaan kohtaukseen siirtyminen kesti hetken aikaa, sillä lavan takan tapahtu ryhmähali. Toi esitys oli yks meijän parhaista ja ikimuistosimmista.
Mä ikävöin harjotusviikkoa, keinulautaa, tiipiitä, hiekkalaatikkoa,...kaikkea mitä mä sain kokea näitten kanssa! Vaikka mä tiedän että meillä on vielä paljon edessä, meitä oottaa mahtava tulevaisuus, silti mua pelottaa en oikeestaan osaa määritellä miks mua pelottaa. Ehkä siks, että me vanhennutaan kaikki muuttuu, kohta me ei olla enää pieniä lapsia, osa meistä (tai no Sara) täyttää 18 vuotta. Mä en tiiä oonko mä valmis kaiken muuttumiseen ja tulevaisuuteen, mut mul on aina ja ikuisesti tukena benjiläiset! Teitä mä en aio ikinä koskaan menettää! Luvatkaa mulle, ette jätä mua yksin kokee tätä kaikkea! Rakastan teitä<3
~Tinja
Se ikimuistoinen näytös oli just siellä Kansiksen suurella. Ehkä sen paikan historia ja tunnelma, joka siellä on syntyny sadan vuoden saatossa. Edesmenneiden näyttelijöiden askeleet ja huudot. Kyyneleet ja hikipisarat.
VastaaPoistaMe just puhuttiin siitä päivästä tänään. Miten hienolta se tuntukaan muuntautua roolihahmoks vaan yhdellä askeleella. Näyttämöltä kulisseihin. Pari kyyneltä. Takas näyttämölle. Ilme ei värähdäkkään. Mahdollisimman nopeat askeleet takaisin kulisseihin ja halauksi, itkua, hymyjä ja haikeutta. Takaisin näyttämölle. Miten paljon voikaan ikävöidä sitä yhtä hetkeä. Jos joskus sais vielä astua sille näyttämölle. Yleisön eteen.
-Nana