Joo elikkäs nyt lähtis toi alkulämppä viel ennen läpimenoa!
Yks roikkuu pää alaspäin puolapuissa, joku pärryyttää ku pikkuauto. Sit huoneen poikki menee tuplahyppykäsilläseisontakierähdys. Teen kyykkyjä. Tarkkailen ympäristöä, sillä milloin tahansa sen voi keskeyttää Tina Turneria imitoiva tanssishow. Joku on ehtiny vetää jo ihan liikaa vatsalihaksia.
Hymyilyttää ku katon sitä sekoilua.
Sit on sen läpärin aika. En nyt kommentoi muuta siitä ku, että hymyilytti. Hymyilytti liikaa, hymy tuli välillä yllättäen. Hymyä yritettiin peittää. Hymyilin ku hullu.
Hymyilin väärissä kohdissa sekä lavalla, että kohtauksia seuratessani. Ku monikaan kohtaus ei käsittele mitään hilpeetä hetkeä, joka sais kokemaan iloa. Hymyilin, koska näin ystäviäni näyttelemässä. Hymy vaan ylty, kun ystäväni olivat jopa todella taidokkaita. Pitkä pätkä tekstiä vaan tuli ja ymmärsin jopa mitä se teksti halusi kertoa ja mikä oli homman nimi kohtauksessa.
Lokki on sellanen, että toi edellä mainittu ei käy ihan käden käänteessä. Ne replat ei oo sellasta ku me keskenään puhutaan tai tää mitä mä kirjotan. Se kieli on vanhempaa. Aluks aattelin, et enhän mä saa tästä mitää selvää, en mä tajuu et mistä noi puhuu. Mut nyt ku sen plarin on avannu useemman kerran ja kuunnellu ja havainnoinu kohtauksia (ja muutaman googletuksen jälkeen), se maailma tuntuu tosi selkeeltä. Ja niinku nyt viime läpimenon jälkeen tuli puheeks, että kaikki noi tilanteet on varmasti tuttuja omasta elämästä. No onhan ne. Kyllä mä kehotan rakasta ihmistä laittamaan kunnon kengät sadesäällä, ettei varpaat kastu. Enhän mä halua, että toiselle tulee surku kun varpaat on märät. Mun hahmo nyt vaan puhuu kalosseista ja kosteasta ilmasta.
Yks haastava juttu tässä näytelmässä on myös se, että jokaisella hahmolla on ne pari muuta hahmoa, joiden kanssa ne pääasiassa on tekemisissä. Mut sitte on kohtauksia, missä nää kaikki hahmot on yhtäaikaa samassa tilassa. Kaikki henkilöt siis tietää toisensa. Mut käsikirjotuksessa ei oo suoraan sanottu, että mikä on kenenkin suhde toisiinsa. Se on pitäny bongata rivien välistä ja alkaa ite hahmottamaan sitä roolihahmon suhtautumista toisiin. Et jos se oma hahmo jättää toisen huomioimatta, niin mun täytyy tiedostaa, että miks se tekee niin. Kyllä se katsoja sen sieltä huomaa, jos tommosta pientä vivahdetta ei siellä ole. Se on kieltämättä haastavaa.
Mut se tässä mua kiehtookin. Kaikkea ei oo valmiiks pöytään katettu. Se on niin itsestä kiinni kuinka syvälle tätä vie. On jännittävää näin 18-vuotiaana päästä syventymään reilu nelikymppisen naisen rakkausailahteluihin. Naisen, joka ehkä haluaisi olla vielä ikäiseni.
-Ansku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti