Kaikkea sitä ehtii tapahtua kahdessa vuorokaudessa. Vietimme toista ja viimeistä treenileiriämme Östersundomissa tänä viikonloppuna, vältelty on oikean elämän velvollisuuksia, kunnollisia unirytmejä ja järkevää ajanhallintaa.
Kaikkea sitä ehtii. On otettu pirun hienoja promokuvia, niin hienoja että melkein itketti ensembleni silmäämiellyttävyys, on läträtty glitterillä ja opeteltu meikkaamista ja venäjää. Sain jopa aamulla muutaman ihmisen heräämään lenkille! On tanssittu ja hierottu, välillä jopa omasta vapaasta tahdosta.
Sitten on myös monta kertaa hierottu otsaa kun yhtään järkevää ajatusta ei tule ulos suusta kun muut odottavat kysyvästi ohjeita. Kerran meni hermot, pari kertaa laulut olivat epävireisiä ja vahingossa potkaisin Lassea mahaan. Ahti piru vie myös toi sellaiset kuusi kiloa karkkia tuomaan ällönmakean maun suihimme.
MUTTA
Kahden vuorokauden aikana on ollut huikeita hetkiä kun haluaisi huutaa kirosanoja onnesta ja ylpeydestä toisten oivaltaessa ja loistaessa. On tanssittu pimeässä kun hetki on niin hyvä ettei halua läsäyttää tunnelmaa käymällä kuivaa tekniikkaa läpi. Itkin ainakin neljä kertaa, kerran koska käskettiin. Kaksi vuorokautta myös hienosti todistaa että jos fiilis ja motivaatio naksahtavat niks naks yhteen voi toisen näytöksen saada kasaan muutamassa tunnissa ja lopputuloksesta voi olla ylpeä. Saimme yhdistyksemme kaksi uutta perheenjäsentä.
Kahdessa vuorokaudessa on hyvä nukkua se kuusi tuntia ja käyttää muu aika prosessointiin, oivaltamiseen ja aivan pikkuruisen perseilyyn. Homma toimii kun joku kokkaa sillä aikaa kun toiset treenaa ja ruokapöytään mahtuu sulavasti 12 henkeä.
Tämä oli yleinen tunnelmapostaus, tämä oli tietoinen velvollisuuksienvälttelypostaus. Tulevaisuudessa kirjoitan jotakin informatiivisempaa. Nyt juuri olen kuitenkin vain todella rakastunut tähän työryhmään joka päivä päivältä todistaa minulle että "Me voidaan mennä pidemmälle. Ei tämä ole raja."
Neljä viikkoa ensi-iltaan. Kuukausi ensi-iltaan. Eikä pelota.
Sara, ohjaaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti